Niin sitten ajauduin seurusteluun. Se nyt vain oli sellaista yhdessäoloa, että nyt oli joku siinä vieressä. Muistan monta kertaa seisoneeni keittiön ikkunan ääressa miettien, miksi minä olen hänen kanssaan. Ei vain tullut koskaan lähdettyä. Seurustelun alkuaikoina petin häntä muutamaan otteeseen, mutten oikeastaan katunut sitä. Ehkä vähän hävetti.

Sitten alkoi lapsia siunaantumaan. Olen todella onnellinen lapsistani. He ovat maailman parhaat ja ihanimmat lapset, jotka tiedän. Rakastan lapsiani täysin varauksetta. Aivan uskomaton tunne tämä äidinrakkaus. Aivan säälittää miehet, kun he eivät koskaan saa kokea mitään tällaista. Ihanat lapset, mutta viallinen äiti. Kärsin synnytysmasennuksista erittäin voimakkaasti. Minulla oli varmaan jotain paniikkihäiriöitä ja laskin vuosia, kuinka kauan minun pitää elää, että lapseni ovat täysi-ikäisiä, eivätkä tarvitse enää äidin helmoja. No silloin hakeuduin hoitoon ensimmäisen kerran. Lääkkeeksi tarjottiin tabuja. En ottanut. Minun maailmassani ei ollut mitään muuta kuin lapset. Pieni ympyrä, lapset pieniä, eikä miehenkään kanssa voinut puhua. Muistan kauhulla tuota aikaa. Paino nousi, ainoa ilo oli syöminen... ja paino nousi. Sairauteni oli muuten bulimiaa, mutten oksentanut. En nyt muista mikä tuon sairauden nimi on. Välillä laihdutin hyvinkin tuloksin ja taas paino nousi ja sitten laihdutin...olin varsinainen jojo.

Lapsien syntymän jälkeen menimme sitten naimisiin. En tiedä miksi. No se kai kuului asiaan. Hetken aikaa häiden jälkeen oli ihan kohtuullista aikaa. Mutta taas palattiin entiseen. Mies omissa oloissaan puhumattomana ja minä lasten kanssa. Eräs lääkäri lähetti minut sitten psykiatriselle, hän(naislääkäri) ymmärsi, että syömiseni täytyi olla henkistä. Mutta minua hoitava psykologi oli mies ja miehet EIVÄT voi ymmärtää naisten ajatusmaailmaa. Tämän hoidon aikana tosin laihduin parikymmentä kiloa, mutta siinä oli monta muutakin tsemppaajaa mukana. Ja kohta taas paino alkoi nousemaan. Samainen naislääkäri antoi minulle sitten joitakin tabuja, en ensin meinannut ottaa. Mutta lääkäri kehotti kokeilemaan. Kokeilin ja lääke vaikutti, mutta ei sillä tavalla kuin olisi pitänyt. No ei paino noussut, ei laskenut. Hyvää siinä oli se, että nauroin pitkästä aikaa. En edes muistanut millaista oli nauraa tai kun nauratti. Taisin olla hyvinkin masentunut.

Myöhemmin kävin lapsipsygologin luona lapseni kanssa. Tämä naispsykologi kysäisi myös minun voinnista, kerroin hänelle tuntemuksistani ja hän kysyi josko haluaisin käydä hänen juttusillaan muutaman kerran. Joo, menin. Ja paino nousi ainakin 10kg näiden terapioiden aikana! Olipa siitä hyötyä. Ei sitten yhtään mitään!

Jossain vaiheessa terveyskeskuslääkäri lähetti minut psykiatrille, taas puhumaan syömisestäni. Psykiatri ei voinut auttaa!!

Nyt viimeisen kerran minut lähetti psykiatrille lastenlääkäri. Ajattelin, että no mennään nyt taas, eihän siitä mitään hyötyä ole. Ollaan nyt lekurille mieliksi. Mutta yllätys, yllätys. Psykiatri oli varsin järkevän oloinen. Pohti hoitoani mielestäni ihan oikeista lähtökohdista. Ja nyt käyn naispsykologin terapiassa ja tulosta tuntuu tulevan. Ensimmäistä kertaa olen toiveikas, että voisi tulla muutoksia ja ymmärrän menneisyyttäni, joka on todella surkea. Toivon, ettei kukaan lapsi joudu kokemaan vastaavanlaista välinpitämättömyyttä. Tiedän valitettavasti, että tuollaista on paljonkin ja pahempaakin.

Mutta minä en enää odota kuolemaani!